One WILD Night!

Moromoro! Empä oo tännekkään pitkään aikaan kirjotellut, huhhuh sentään... mutta asia korjaantuu NYT! Ajattelimpa tässä ajankuluksi kirjoittaa tämmöisen "arvion" taannoisesta Bon Jovin keikasta, vaikkakin vähän myöhässä mutta parempi kai myöhään kun ei milloinkaan, right?

Elikkä, elikkä. Yksi suosikkibändeistäni ikinä, Bon Jovi heitti keikan Tampereen Ratinassa 26. toukokuuta, se oli epäilemättä elämäni parhaita keikkoja ja mitä loistavin keikkakesän korkkaus! Jonotin ystäväni kanssa Ratinassa sisäänkäynnin luona aamuyhdestätoista kello viiteen iltapäivällä, eli semmoiset kuusi tuntia, ja se tosiaan kannatti, sillä saimme todella loistavat paikat yläkatsomosta ja näimme suoraan lavalle. Bon Jovin lämppärinä oli Jonne Aaron, joka aloitti noin puoli seitsemän, ja soitti muistaakseni hiukan vajaa tunnin mittaisen setin. Jonne veti ihan kehuttavan keikan, ja osasi ottaa yleisön haltuunsa. Ja Jonnen ja hänen jenginsä vetäydyttyä lavalta olikin aika alkaa todella jännittää illan pääesiintyjää!

Kun keikkaan oli enää viisi minuuttia jäljellä, voi vain kuvitella miten hatussa tunnelma alkoi olla ja kuinka huipussa jännitys oli. Lopulta, New Jerseyn pojat astelivat arvokkaasti lavalle, koko Ratina repesi huutoon ja viimeisenä lavalle asteli bändin keulakuva, mies joka ei esittelyjä kaipaa, herra Jon Bon Jovi. Kyseinen herra lukeutuu tämän tytön suurimpiin idoilehin ja olen häntä fanittanut suurella sydämmellä jo yläaste-ikäisestä lähtien, joten oli aivan käsittämätöntä nähdä hänet vihdoinkin ihan oikeasti livenä lavalla, enkä oikein jaksa käsittää sitä vieläkään! Keikan alussa Jon silmäili yli yelisömeren, ja kääntyi jopa meidän puoleemme yläkatsomoon ja vilkutti meillekkin. Myönnän, että tuli "pari" kertaa keikan aikana tirautettua muutama onnen kyynel, mutta kaikista pahin itku tuli, kun Jon esitti yleisölle kysymyksen: "Are there any cowboys in Finland?" Tajusin heti että seuraavaksi tulisi biisi "Wanted Dead Or Alive", mikä on kenties lempparibiisini koko bändin tuotannosta. Ja jälleen vesihanat aukesivat! 

Bändi oli loistavassa iskussa, settilistasta löytyivät kaikki vanhat suosikkini ja siihen mahtui myös uuden levyn biisejä, kuten "Because We Can" ja "I'm With You", johon muuten allekirjoittanut rakastui totaalisesti. Kertakaikkisen hieno biisi, missä on erittäin kauniit ja itseäni henkilökohtaisesti koskettavat lyriikat. Koko kolmetuntinen setti oli täyttä nautintoa joka ikinen minuutti, bändi onnistui tempaisemaan toden teolla mukaansa ja lauloin jokaisen biisin mukana niin että ääneni katosi melkeimpä viikoksi, mutta sehän taas ei haitannut mitään! Lisäksi Jon kehui Tamperetta ja se jos mikä tuntui kerrassaan ihanalta, kun suosikkilaulajani kehuu kaupunkia joka on minulle kuin koti. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, niinkuin ei myöskään sitä kuinka mahtava keikka kokoinaisuudessaan oli, Bon Jovin näkeminen livenä kaikkien näiden vuosiden odotuksen jälkeen oli yksi elämäni parhaita keikkakokemuksia sekä epäilemättä kesän parhaita päiviä, ja toivon todella, että pääsisin nämä miehet vielä uudestaan näkemään. Eipä tässä kai muuta sen kummempaa lisättävää, mahtava päivä, mahtava bändi, vielä mahtavampi keikka! Bon Jovi ROCKS!<3

- H -

Big City Nights

Joo, moro...

Tänään tuli tehtyä semmonen pikkuvisiitti Tampereelle ja nähtyä tyttökultiani Jenitaa ja Anea pitkästä aikaa. :) Käytiin kolmistaan Jack The Roosterissa, mikä on, jos sallitte hieman liioitellun ilmaisun, ehkäpä paras baari minkä meikäläinen tietää. Sinne kun menee niin on kuin kotiinsa tulisi, niinkuin koko kaupunki yleensäkin. Ilta meni Roosterissa istuessa, "juopotellessa" sekä jutellessa ja nauraessa eli oikein mukavissa merkeissä. Hiukan vaan kalvaa se, että taas täytyi sieltä Tampereelta sitten lähteä pois... se kaupunki on aina tuntunut mulle enemmän kodilta kuin mikään muu, siellä tuntuu oikeasti kuuluvansa johonkin ja kadulla kun kävelee ei kukaan katso kieroon, oudoksuvasti tai huutele hävyttömyyksiä, vaan saat olla juuri sen tyylinen kun tykkäät. Toista se on täällä meillä päin... musta vaan tuntuu etten kuulu tänne.

Valkeakoskella ollaan niin ahdasmielisiä, kaikki puhuu kaikista paskaa ja kaikkia mulkoillaan eikä kukaan saisi olla yhtään erilainen. Olen jo pitkän, pitkän aikaa kaivannut pois täältä, mutta valitettavasti se ei ole taloudellisesti mahdollista ainakaan vuoteen. Tämä masentaa aika hemmetisti, se on myönnettävä. Noh, mutta, tässä on vaan kituutettava ja ajateltava positiivisesti, että ainakin mulla on hyvä syy joskus asua siellä, nimittäin monta, ihanaa ystävää jotka asuvat niin Tampereella kuin sen läheisyydessäkin<3 Plus tuo päättymätön jonnekkin kuulumisen tunne, tuntuu että siellä kun mihin tahansa meneekin niin aina ihmiset ovat yhtä hymyä ja ihanan positiivisia. That's my town, that's where I belong! <3

Jooh, tää oli hiukan tämmöinen lyhyempi teksti, mutta toivottavasti ymmärsitte mitä ajoin takaa. Eipä muuta tällä kertaa, hyvää yötä vaan kaikille! :)

PS: AI NIIN, semmonen pikkujuttu mikä piristi tänään aamuani kummasti, se on nyt varmaa että eräs hyvinkin loistava bändi, Tuliheimon veljekset elikkä Brother Firetribe on parhaillaan työstämässä uutta levyä. Tämä erittäin hyvä, Hanski on todella onnellinen!!! <3 GO BFT!

Storytime!

Morjens vaan, bloggaajat! Sain vihdoinkin aikaiseksi aloittaa itsekkin blogin, joka on ollut suunnitteilla itse asiassa jo vaikka kuinka kauan mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni. Tästä kiitos kuuluu oikeastaan parille ystävälleni jotka ikään kuin "potkivat perseelle" ja patistivat kirjoittamaan, ja tässä sitä nyt sitten naputellaan!

Jaah, mitähän sitä nyt sitten kirjoittaisi... no, aloitetaan nyt vaikka kertomalla että tuli tuossa lauantaina käytyä Tampereen Ratinassa Sauna Open Air-festareilla, tsekkaamassa kolme aivan kerrassaan huikeaa bändiä, Nightwish, Children Of Bodom sekä Stratovarius. Stratovarius laittoi Saunan lämpimäksi perusteellisesti, bändi oli loistavassa iskussa pitkästä Euroopan kiertueestaan huolimatta ja soitti monta suosikkiani. Children Of Bodomin keikasta meinasi olla vähän vaikeuksia nauttia, kun jouduimme kahden moshbit-ringin väliin ja otimme hiukan osumaa, mutta silti Espoon pojatkin vetivät todella hyvän setin.Illan huipennus oli epäilemättä pääesiintyjänä nähty Nightwish, joka on siis kaikkien aikojen suosikkibändini, olen ollut bändin uskollinen fani jo 11-12-vuotiaasta, en ihan tarkkaa ikää muista mutta todella nuoresta pennusta saakka. Edellisestä Nw-keikastani oli ehtinyt kulua jo neljä vuotta, ja se alkoi jo pikkuhiljaa tuntuakkin, monet monet kerrat tuntui että suorastaan kuolen siihen ikävään ja että tuskalla ei enää ollut mitään rajoja, mutta lauantai-iltana tuo pitkä, piinaava odotus päättyi. Tunteenpurkauksilta ei luonnollisesti vältytty, ja kun itse Tuomas Holopainen asteli lavalle, eihän sitä voinut olla ääneen itkemättä!

Näin Nightwishin ensimmäistä kertaa myös uuden laulajan, Floor Jansenin kanssa, ja täytyy sanoa että olen todella vaikuttunut! "Lentävä hollantilainen" sopii bändiin kuin nenä päähän, hän veti SEKÄ Tarjan että Aneten aikasen tuotannon todella kunniakkaasti ja selkeästi näki miten hyvin kaikkien kemiat pelasivat yhteen, unohtamattakaan mainita miten hyvin Jansen otti yleisön huomioon. Floor on todella ihana ja karismaattisen valloittava persoona, ja henkilökohtaisesti toivoisin todella suuresti että pojat kiinnittäisivät hänet vakituiseksi laulajaksi. Eihän taas uuden laulajan etsimisessä/koelauluissa yms. olisi enää mitään järkeä, seriously! 

Noin puolitoistatuntisen keikan aikana kuultiin niin uuden Imaginaerum-albumin biisejä, kuin myös vanhoja suosikkeja kuten "Nemo" ja "Over The Hills And Far Away", sekä yksi suurimmista suosikeistani, "Ghost Love Score". Koko settilistassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään moitittavaa, nautin keikan joka sekunnista täysin rinnoin ja hypin, tanssin ja riehuin sekä heilutin päätäni enemmän kuin millään keikalla pitkään aikaan. Haluaisin vielä mainita yhden hauskan yksityiskohdan, olin reilusti ennen festaria askarrellut Imaginaerum-elokuvasta tuttua lumiukkoa esittävän, keskikokoisen pehmolelun joka toimi meidän Sauna-maskottinamme. Olimme eturivissä, ja muutaman biisin aikana nostin lumiukon niin ylös kun käteni pystyivät ja heiluttelin sitä, ja se kannatti, sillä kitaristi Emppu Vuorinen hyppeli meidän puolellemme lavaa yhdessä vaiheessa ja huomasi lumiukkoni, alkaen hymyillä todella leveästi ja katsoi minuun päin, pomppien sitten taas lavan toiseen päähän. Tämä tottakai vain paransi jo valmiiksi mahtavaa fiilistäni! Tästä keikasta jäi siis todellakin kerta kaikkiaan loistava fiilis, tuo bändi onnistui jälleen kerran tekemään minut niin onnelliseksi etten voi sanoin kuvailla ja osoitti toden teolla olevansa minulle vaan edelleen se bändi numero yksi! Rakastan tätä sekopääryhmää vaan aivan liikaa, KIITOS NIGHTWISH!!! <3

Ja tässä vielä muutama kuva Stratovariuksesta ja Bodomeista!

Kiitos mielenkiinnostanne, ja toivottavasti teillä oli yhtä hauskaa lukea kuin minulla kirjoittaa tätä!

"Hey, buddy!"